Ei mitään hätää...

pe 23.3.
Hyvin levänneenä ja aamiainen ilman proteiinilisiä, voiko paljon enempää enää
toivoakaan :) Meillä täällä huumorinkukka kukkii, ja lähinnä musta huumori ;) Ei täällä liian tiukalla saa pipo olla, muuten tulee noutaja tai täytyy lähteä ensimmäisellä maitojunalla
takaisin kotiin… Tosin eihän täälläkään rautatieliikenne toimi – tai paremminkin täällä ei ole lainkaan junaliikennettä, vaikka rautateitä on jossakin päin maata.

Sateen ropinaa ja ukkosta. Sateessa on jotakin todella rauhoittavaa ja rentouttavaa, liekö sen
tuttuus ja rytmi? Tulee jotenkin Suomen suvi ja Juhannus mieleen.

Tanjan blogitunnukset eivät toimi Lungwenassa, joten päästessämme päivittämään blogia täällä
vain Päivi pääsee kirjautumaan sisään sivuillemme omilla tunnuksillaan. Olemme jo ehtineet tottua siihen, että moni asia ei toimi tai etene odotetulla ja oletetulla tavalla. Jos päivitykset sitten kokonaan loppuvat, voitte päätellä siitä myös tietokoneen sanoneen yhteistyösopimuksensa irti tai vähintäänkin yhteyksien totaalisesti hävinneen. Mutta nyt koputamme puuta ja toivomme teidänkin tekevän niin!

la 24.3.
Yhteisötaide-projekti on liikahtanut mukavasti käyntiin. Olemme tehneet Nursery Schoolin johtajaopettajan kanssa yhteistyössä projektisuunnitelman, jota vielä vähän yhteispalaverissa tarkennamme ennen toukokuussa olevaa toiminnallista päivää.

Palatessamme aamupäiväkävelyltä oikaisimme jalkapallokentän poikki. Poikien jalkapallopeli oli alkamaisillaan ja meidät pyydettiin mukaan – tai niin tulkitsimme, kun yhteistä puhuttua kieltä ei löytynyt. Jonkin aikaa siinä sitten potkimme yhdessä ja osallistimme tytötkin mukaan peliin – poikien syötöt eivät oikein aina tytöille osuneet, joten meillä oli kunniatehtävänä pitää heidät pelissä mukana. Huomenna on ihan virallinen pelipäivä, kutsuturnaus jalkapallon ollessa lajina. Meillä on pelikavereina noin kymmenvuotiaiden poikien joukkue. Hm… joten oli ihan hyvä juttu, että kotimatkalla meidät napattiin peliin mukaan, ettei ihan kylmiltään tarvitse huomenna pelailla. Tässä pelissä on onneksi oppilaitoksen (PKAMK) vakuutuskin voimassa, kun turnaus on olennaisesti syventävään harjoitteluun liittyvä tapahtuma – kulttuurienvälistä tuntemusta ja vaihtoa parhaimmillaan :) Ensiapuvalmius on turnauksessa paikalla. Ihan KKK -systeemillä, tai mikä se nyt sitten nykyisten suositusten mukaan siellä Suomessa onkaan, se ei toteudu, kun täällä se kylmä puuttuu.

Opinnäytetyömme aihepiirin kartoitusta, reflektointia ja poliittisen tilanteen pohtimista.

Sateinen päivä, ihanan raikasta ja vihreää. Maanviljelijät, satoa korjaavat ihmiset, eivät välttämättä ole tästä raikkaudesta ja vihreydestä kanssamme samoilla linjoilla.


su 25.3.
Aamiainen noudatteli totuttua kaavaa, olimme molemmat osittain oikeassa aamiaiskoostumuksen suhteen. Kävimme vähän pyöräilemässä Foon suunnalla. Heti kotiin saavuttuamme alkoi sadella hiljakseen, jota kesti onneksemme vain hetken aikaa, koska meillä oli alkamassa jalkapalloturnaus iltapäivällä. Kävimme torilta ostamassa ihanan sateen-/päivänvarjon, vähän energiapatukoita (keksejä) sekä mehutiivistettä. Tyhjistä vesipulloista saimme lapsille, pelikavereillemme, hyvät juomapullot. Pelasimme tuomarin ja kahden valmentajan ohjauksessa oikein reippaasti. Niin reippaasti, että meitä on jo pyydetty pelaamaan kolmessa eri joukkueessa. Ja, on muuten haettu ja tultu kysymään ihan kotiovelta asti. Niin, ja ihan aikuistenkin joukkueeseen suorituksellamme olisimme päässeet :) Täytyy sen verran sanoa, että kyllä nämä noin kymmenvuotiaat olivat todella taitavia pallon kanssa. Ei tarvinnut kylmissään kentällä seisoa.

Nuoret pyysivät meitä pelaamaan kanssaan myös, ja lupasimme jonakin ajankohtana pelata
heidän kanssaan sekä kertoa tarkemmin Suomesta ja ottaa silloin mukaamme maailmankartan ja näyttää sieltä kotimaamme ja lentoreittimme Malawiin.

Päivällisen jälkeen Tanja meni katsomaan aikuisten paikallismatsia stadionille ja Päivi sai viettää hyvin ansaittua laatuaikaa yksin kotona. Tanja sai naapurin miehen peliin seurakseen (noin 20 lapsen lisäksi), ja viettikin pelin osittain sitä seuraten sekä keskustellen Suomen ja Malawin eroavaisuuksista: yhteiskuntarakenteesta, koulutuksesta, infrastruktuurista, politiikasta, kulttuurista, perinteistä, tavoista, sosiaalisista ongelmista ja niiden ratkaisumalleista... Ja nämä aihepiirit olivat naapurin miehen keskustelunavauksia, Tanja ei niitä esille nostanut (yritti vain seurata peliä), paitsi tietenkin omia mielipiteitään ja näkemyksiään kyllä esitti – yllättävää vai mitä ;) Loput päivän reflektointiannoksesta hoidimme Päivin kanssa yhdessä kotona keskustellen.

Hieman luonnosta ja olosuhteista täällä ”kotiseudullamme”. Lungwena siis sijaitsee Lake Malawin ja vuorten (nimi hakusessa) välisellä noin 5-7 kilometrin levyisellä kaistaleella lähellä Mosambikin rajaa. Alueen halki kulkee yksi kapea päällystetty tie, jolta sitten kääntyy pienempiä teitä ja polkuja eri kyliin ja ihmisten koteihin. Luonto on todella kaunista, katsoipa mihin suuntaan tahansa. Välillä on karumpaa ja kuivempaa, mutta vehreyttä löytyy silti lähes
kaikkialta. Puut ovat lähes poikkeuksetta hyvin tuuheita ja paksuimpien puiden läpimitta voi olla jopa 10 metriä, mahtavia luomuksia! Lintuja löytyy kaikenvärisiä; kirkkaankeltaisia ja -punaisia, sinisiä, harmaita… on pitkäpyrstöisiä ja pitkänokkaisia, mutta ovat sen verran vikkeliä liikkeissään, että kameraa etsiessä ehtivät olla jo tavoittamattomissa. Sisätiloista tapaamistamme pienemmistä ystävistä Päivi on kuitenkin päässyt tekemään koostetta valokuvaamalla niitä. Luonnonkiertokulkuhan menee niin, että isommat syövät pienempiä ja jokainen on olennainen osa ketjua, esim. sisiliskot syövät hyönteisiä kodistamme. Mietimme tuossa juuri pienen tapposession jälkeen, että mikähän tuon torakan funktio lie tässä syklissä? Meitä se ainakin onnistuu säikyttämään kerta toisensa jälkeen.

Säätilat vaihtelevat todella nopeasti ja liki päivittäin kulkee ukkosrintama ylitse ja satelee hieman vettä, ja hetken päästä taas paistaa aurinko täydeltä terältä. Ainostaan tämä lämpötila päivisin liki kolmenkymmenen tienoilla ja lähes 100 % ilmankosteus tuntuvat olevan pysyvää, ainakin meidän mielestä. Keskipäivällä aurinko paistaa kohtisuoraan päämme päältä eli varjo ei juurikaan seuraa kulkijaa. Aamu alkaa sarastaa viiden maissa ja pimeys laskeutuu heti kuuden jälkeen illalla.

ma 26.3.
Aamiaisen jälkeen suuntasimme pyörämme John Francesin kanssa kyläkohteisiin. Matukutassa, Foossa ja Thumbwessa tutustuimme yhteisöpuutarhoihin (Food Security) sekä vapaaehtoistoimijoihin. Yhteisöpuutarhojen tuotosta osa menee alueen orpojen ja haavoittuvimmassa olevien ihmisten aineelliseen tukemiseen Pemphero -järjestön kautta ja osa tuotosta jää kasvattajille. Puutarhoissa oli kasvamassa muun muassa bataatteja, perunoita, tomaatteja, maissia, papuja, maapähkinöitä, kurpitsoja, sokeriruokoa, banaaneja, puuvillaa ja maustekasveja. Sekä näimme todella taitavia käsityöläisiä kaisloja ja juuria punomassa – esimerkillistä kasvien jatkojalostusta.

Pempheron toimistolla pidimme palaverin puolilta päivin ja löimme lukkoon tulevien viikkojen vierailukohteet sekä tapaamisten ajankohdat. Iltapäivän vietimme Home Based Care -ohjelman kohteissa Foon kylässä. Eli tapasimme Pemphero -järjestön tukemia perheitä, joissa asuu esimerkiksi orpoja, vanhuksia ja vammaisia. Toimintaa esiteltiin meille siinä tulokulmassa asiakkaiden kotona, että meidän oletettiin tuovan materiaalista tukea välittömästi joko rahallisesti tai meidän kauttamme saatavana materiaalisena tukena, kuten koulupukuina ja muina koulutarvikkeina sekä huopina. Eettisesti vierailut tuntuivat meistä todella pahalta, väärältä tavalta toimia ja tuoda esille epäkohtia, se oli eräänlaista kurjuuden maksimointia – ihmisten elämän kustannuksella. Oliko niillä ihmisillä, joiden kotona kävimme mahdollisuus valita tulemmeko heidän kotiinsa? Entäpä meillä? Oliko kohteet valittu tarkoituksella tietynlaisiksi? Meille olisi pitänyt kertoa etukäteen ainakin minne menemme, mitä siellä teemme ja miksi menemme juuri näiden ihmisten koteihin. Yhtään kuvaa emme ottaneet HBC -asiakkaista emmekä heidän elinolosuhteistaan, koska mielestämme se ei olisi ollut eettisesti oikein.

Suomesta tuodaan tänne muun muassa jalkapallokenkiä. Ovatko ne kengät todellakin ruokaa tärkeämpiä? Entä koulupukua, joka täällä on pakollinen? Eli, jos sinulla ei ole varaa ostaa noin 750 Mk (alle 4 euroa) arvoista pukua, et pääse kouluun. Ja, lähestulkoonkaan kaikilla tuota summaa ei ole sijoittaa lapsiinsa tai huollettaviinsa. Onko todellakin niin, että koulupuku on tärkeämpi kuin koulutusmahdollisuus? Ajatelkaapa, mitä saisimme yhdessä aikaan, jos avustaisimme aluetta rahallisesti ja pyytäisimme Pemphero -järjestöä sijoittamaan ne koulupukuihin, koulutukseen, he täällä osaisivat kyllä asettaa oikeat kriteerit kenelle, mitä ja miksi. Se olisi, siis koulutumahdollisuus, kestävän kehityksen turvaamista tälle alueelle.

Miksi tukea tarvitaan muilta koko ajan enemmän ja enemmän, miksi ei säännöstellä vaikka syntyvyyttä tai etsitä muita perhesuunnittelumahdollisuuksia? Olisiko se eettisesti oikein? Mutta onko eettisestikään oikein siittää maailmaan koko ajan lisää lapsia usealle vaimolle, jos ei pysty edellisistäkään huolehtimaan ja heidän tulevaisuuttaan turvaamaan? Ja, jos ei ole edes halua huolehtia. Huoltajina täällä ovat naiset (lasten äidit), jos äiti kuolee siirtyvät lapset äidin
sukulaisille, isällä ei velvoitteita. Johtuneeko useamman vaimon mukanaan tuomista rasitteista… Huh huh!

Ihmisten odotukset, ja toiveet meidän materiaalisesta tuestamme tietysti kolahtavat, koska meillä on maailmanpelastamisen taakka harteillamme. Eli, tietenkin antaisimme kaiken mitä meillä on, jos se olisi ratkaisu tämän maan ja tämän Mangochin maakunnan Lungwenan alueen hyvinvoinnin turvaamiseksi.

No, saimme tämän päivän eettisen ja rakentavan kriittisen pohdiskelun lisäksi aimo annoksen myös aurinkoa, eli yksi tavoitteistamme on lähellä täyttyä :)

Azungusta otettiin eilen muuten kuva futismatsissa, kännykkäkameralla. Emme ole siis ainoita kuvaajia täällä. On meistä otettu yhteiskuviakin, olemme siinä torilla ostoksilla ensimmäisen
kokonaisen viikon viikonloppuna. Missähän päin maailmaa nekin kuvat nyt viilettävät? Meillä on täällä kuvauslupalappu aina mukanamme, ja kyläpäällikkökokouksessa saimme myös päälliköiltä kirjallisen luvan kuvata alueella. Meiltä tullaan usein myös pyytämään, että voisimmeko ottaa kuvia. Ihmiset haluaisivat kuvat sitten itselleen mukaan, mutta meillä ei ole täällä kuvatulostusmahdollisuuksia. Olemme luvanneet jättää osan kuvista kuitenkin Pemphero -järjestölle (tietokoneelle), joten lungwenalaiset voivat sitten sopia keskenään, kuinka kuvia jatkojalostavat, mihin ja miten käyttävät.
Gonani bwino!